Kulttuurisen moninaisuuden ymmärtäminen ja huomioiminen on suomalaisessa koulutusjärjestelmässä yhä lasten kengissä, vaikka opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen johdolla ollaankin viime vuosina otettu muutama määrätietoinen askel eteenpäin. Syksyllä 2015 alkanut turvapaikanhakijakriisi lisäsi opetus- ja kulttuuriministeriössä painetta kiinnittää huomiota uusien tulijoiden koulutuspolkujen ja kotouttamisen lisäksi myös muiden vieraskielisten ja jo aiemmin maahanmuuttaneiden heikkoon asemaan suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. Erityisesti eurooppalaisittain valtava ero vieraskielisten ja suomen- tai ruotsinkielisten oppimistuloksissa huolestutti asiantuntijoita – kenties sen takia, että maailmalla ylistetty tasa-arvoinen koulutusjärjestelmämme ei olekaan niin tasa-arvoinen kuin tykkäämme ajatella.
Ajatus #kampusrauhaa-hankkeesta syntyi sekin turvapaikanhakijakriisin vanavedessä, lähinnä SAKKIn toiminnassa mukana olevien nuorten kanssa käytyjen keskustelujen kautta. Moni heistä oli huolissaan siitä, miten uudet tulijat otettaisiin vastaan leikkausten ja uudistusten runtelemissa oppilaitoksissa. Forssassa ammatillisen oppilaitoksen opiskelijoita oli ollut mukana väkivaltaisissa yhteenotoissa paikallisen vastaanottokeskuksen asukkaiden kanssa. Keskusteluilmapiiri aiheen ympärillä oli kireä ja suhtautuminen turvapaikanhakijoihin jakoi kenttäämme. Itse mietin lähinnä sitä, että toisiaan nujakoivat nuoret tulevat todennäköisesti kaikki opiskelemaan parin vuoden sisällä saman katon alla, koska ammatillinen koulutus on myönteisen turvapaikkapäätöksen saaneille ensisijainen väylä suomalaiseen yhteiskuntaan. Pohdimme SAKKIn toimistolla, että olisi varmaan valtakunnallisen opiskelijajärjestönkin syytä tehdä jotain, jotta rauhalliselle rinnakkaiselolle saataisiin rakennettua mahdollisimman hyvät lähtökohdat. Jos emme me, niin kuka muu sitten?
Alkuvuodesta 2017 aloitimme hankkeen valmistelut kutsumalla mukaan Kirkkohallituksen ja Suomen ammatillisen koulutuksen kulttuuri- ja urheiluliitto, SAKU ry:n yhteistyökumppaneiksi. Ongelma oli siinä, että meillä ei käytännössä ollut muuta valmiina kuin hyvät tarkoitusperät. Suomeksi sanottuna meillä ei ollut hajuakaan, miten näin vaikeaa asiaa voisi lähteä opiskelijalähtöisesti ratkomaan. Hankehakemus joka tapauksessa läpäisi OKM:n seulan ja lähti käyntiin elo-syyskuun taitteessa 2017. Vielä piti keksiä, mitä me oikeastaan lähdemme tekemään.
Alunperin olin visioinut tiukkasävyisen nollatoleranssiin perustuvan koulutusmallin, jossa matkustaisimme ympäri oppilaitoskenttää haastamassa amiksia yhteisiin rasisminvastaisiin talkoihin. Onneksi tajusimme kuitenkin pysähtyä miettimään, mikä on oikeasti järkevin tapa lähteä vaikuttamaan ihmisten ajatusmaailmaan. Tiesimme kokemuksesta, ettei saarnaaminen tai sormella osoittelu auta, tässä tai muussakaan tunteita herättävässä asiassa. Itselläni oli useamman vuoden kokemus erilaisten koulutusten vetämisestä amiksille. Tiesin, ettei täyden auditorion edessä meuhkaaminen johda mihinkään. Päinvastoin, hankkeessa pitäisi pyrkiä pääsemään syvemmälle opiskelijoiden arkeen mutta miten se on mahdollista Helsingistä käsin? Vuosien varrella meille on kertynyt paljonkin kokemusta kiertueiden ja tapahtumien järjestämisestä ympäri Suomea mutta ne ovat luonteeltaan pirstaleisia, parhaimmillaankin haulikkoammuntaa. Miten rakentaa jotain sellaista, joka ei katoa heti hankkeen päätyttyä?
Piti palata takaisin perusasioihin – koulutuksen järjestäjään ja oppilaitosyhteisöön. Olimme hankkeen yhteistyökumppaneiden kanssa yksimielisiä siitä, että ainoa tapa saada pysyvää muutosta aikaan oli kääntyä oppilaitosten puoleen ja kysyä siellä opiskelevilta ja työskenteleviltä, miten heidän arjestaan saisi paremman. Ja lähteä suunnittelemaan ja rakentamaan parempaa arkea yhdessä heidän kanssaan, heidän ehdoillaan, heidän tarpeisiinsa.
Tämäntyyppinen eteneminen tuntui aluksi paitsi vieraalta niin myös pelottavalta, koska se edellyttää kontrollin luovuttamista. Sen sijaan, että tulee paikalle valmiin konseptin kanssa, tuleekin paikalle mahdollistamaan kehittämistyötä, joka lähtee osallistujien omista tarpeista. Asiantuntijan sijaan sitä onkin peili. Mitä jos osallistujien näkökulmat ovat täysin epäsymmetrisiä suhteessa hankkeen tai rahoittajan tavoitteisiin? Miten varmistaa hankkeen tavoitteiden toteutuminen jos toimintaperiaatteena on oppilaitoksen omat lähtökohdat joihin toiminnan sisällöt räätälöidään?
Aluksi tuntui nurinkuriselta mennä paikan päälle kysymään mitä täällä kaivataan sen sijaan, että tullaan kertomaan miten asioiden pitäisi olla. Mutta sitten kun pääsimme testaamaan tätä konseptia niin vanha tapa toimia alkoi tuntua nurinkuriselta. Ja vanhanaikaiselta. Ja enemmän kuin hivenen ylimieliseltä. Olen vetänyt viimeisen viiden vuoden aikana kymmeniä koulutuksia eri opiskelijakunnille ja opiskelijatoiminnasta kiinnostuneille. Mutta koskaan en ollut saanut sellaista vastaanottoa kuin mitä saimme hankkeen ensimmäisissä työpajoissa. Työpajoihin osallistui opiskelijoita ja henkilöstöä jotka olivat sananmukaisesti täynnä intoa ja ideoita! Ja miten mahtavia ideoita! Realistisia, toteuttamiskelpoisia, ajankohtaisia, oikeudenmukaisia.
Rovaniemessä vedimme työpajan, jonka aluksi osallistujat puhuivat toisilleen omasta arjestaan. Useampi opiskelija nosti esiin, että liian moni heidän kaverinsa ei syö aamupalaa, mikä johtaa levottomuuteen ja keskittymisvaikeuksiin. Työpajaan osallistunut oppilaitoksen johtoon kuuluva henkilö kuunteli tarkkaan ja kertoi jakavansa opiskelijoiden huolen. Hän oli törmännyt samaan ilmiöön Kouluterveyskyselyn tuoreimmissa tuloksissa. Nyt ilmiö oli yhteisen keskustelun aiheena. Seuraavaksi opiskelijat esittivät idean kokeilusta, jossa Rovaniemellä tarjottaisiin amiksille yhdenvertainen yhteisöllinen aamupala. Oppilaitoksen johto otti asian hoitaakseen. Opiskelijoiden ideoima kokeilu on nyt käynnistynyt ja tulokset näyttävät erittäin lupaavilta.
Mistä tässä kaikessa on kyse? Pohjimmiltaan siitä, että ammattiin opiskelevien kanssa työtä tekevien on keksittävä uusi tapa osallistaa opiskelijoita. Viime kädessä on samantekevää, tehdäänkö järjestämistyötä rasismin tai seksuaalisen häirinnän tai koulutusleikkausten vastustamiseksi. Samoja periaatteita voidaan hyödyntää kaikenlaisen osallisuuden edistämiseksi. Olemme SAKKIssa jo vuosien ajan hakanneet päätämme seinään ja miettineet, miten saisimme amikset innostumaan omista asioistaan ja pitämään puoliaan. Ehkä vika on kaiken aikaa ollutkin meissä – siinä, että olemme yrittäneet käynnistää tai korjata uutta moottoria vanhentuneilla työkaluilla ja ihmetelleet miksi se ei lähde liikkeelle. Maailma on muuttunut. Se mikä toimi 1990-luvulla tai 2000-luvun alussa ei enää puhuttele. Se ei innosta lähtemään mukaan koska siinä ei ole opiskelija kuskin penkillä paitsi nimellisesti. Opiskelijajärjestönä muutoksen on lähdettävä meistä itsestämme, koska meillä on valtaa ja resursseja ja mandaatti. Vika ei ole opiskelijoissa. Päinvastoin, heillä on ratkaisut ja meidän roolimme on tuoda niitä esiin. Kysymys kuuluu – uskallammeko kuunnella heitä? Ja viemmekö oikeasti eteenpäin niitä asioita mitä he meille kertovat?
Antti Seitamaa
#kampusrauhaa-hankkeen projektipäällikkö
SAKKI ry