Nuorisotutkimuspäivien 2025 teemana oli Yhteinen aika? Se oli sikälikin sopivaa, että pääsimme viettämään yhteistä aikaa työkavereiden kesken, mutta ennen kaikkea pohtimaan ajan, tilan, yhteisten ja eriyttävien asioiden merkitystä nuoruudelle ja nuorisotutkimukselle.
Alkuun lienee tarpeen kiittää erityisesti Nuorisotutkimusseuraa, kaikkia puhujia niin Juhlasalissa kuin työryhmissäkin sekä kaikkia muita järjestämiseen osallistuneita. Omalta osaltani tuntuu mielekkäältä osoittaa kiitos erityisesti Kaisa Vehkalahdelle, joka käsitteli päivien ensimmäisenä luennoitsijana ajan monikerroksellisuutta. Voin tietysti puhua vain omalta osaltani, mutta koin tämän luennon luoneen pohjan kaikkien myöhempien puheiden kuuntelulle, ja ehkä jopa oman elämän ymmärtämiselle.
Nuorisotutkimuspäivät järjestettiin Tampereen yliopistolla. Yliopiston logon edessä Nuorisotutkimusseuran tutkimusjohtaja Eila Kauppinen sekä valtion nuorisoneuvoston sihteeristön erityisasiantuntijat Kirsi Sulaoja ja Eija Kauniskangas.
Aika on yhdistävää ja aika on erottavaa
On inhimillistä ajatella aikaa lineaarisesti, ainakin kun katsoo elämää taaksepäin. Kuitenkin käsitys ajan lineaarisuudesta sulkee helposti ulkopuolelleen ajan monikerroksisuuden. Menneisyys on läsnä jokaisessa nykyhetkessä ja samoin ajan kaikki kerrokset: henkilökohtainen aika, elämänvaiheen aika, historiallinen aika ja jatkuvuuden aika. Historiallinen aika kohdataan henkilökohtaisessa ajassa, ja tämän on klassisesti ajateltu synnyttävän sukupolvikokemukset ja siten muodostavan sukupolvia. Tämäkin tapahtuu jälkeen päin, kun käsitys merkityksellisistä tapahtumista muotoutuu.
Jatkuvuuden aika taas voidaan nähdä ankkurina jatkuvalle muutokselle elämässä ja yhteiskunnassa. Henkilökohtainen aika kuitenkin väistämättä limittyy kaikkiin ajan kerroksiin, ja ne sitä vastoin kaikkiin muihin. Kokemukset kustakin ajasta ovat siten erilaiset, ajoittain ajan voi tuntea kiitävän ja toisinaan matelevan. Ja joskus historiallinen aika on lähempänä. Se joskus näyttää olevan nyt.
Kuten nuorisotyön ja nuorisotutkimuksen maisteriohjelman johtaja Juha Nieminen totesi päivien aluksi; aika on yhteistä ja aika on erottavaa.
On time vai out of time
Erityisesti nuoruudessa henkilökohtaisen ajan ja elämänvaiheen voidaan nähdä limittyvän poikkeuksellisen tiiviisti. Nuoruuteen liittyy paineita ja yhteiskunnallisia odotuksia, joiden mukaan nuorten oletetaan elävän. Elämänvaiheen aikaan liittyy nuoruudessa institutionaalisia odotuksia, toiveita ja tavoitteita itsenäistymisestä sekä tietynlaiseksi yhteiskunnan jäseneksi kasvamisesta.
Odotusten ja paineiden kokonaisuudessa voi olla haastavaa elää omanlaistaan elämää, ainakin ilman, että se nähdään kapinoinniksi. Tai jopa epäonnistumiseksi.
Normatiivinen lineaarisuuden ajatus ei anna tilaa erilaisille todellisuuksille. Nuorisotutkimuspäivän aikana osallistuin muun muassa työpajaan, jossa keskusteliin vammaisten nuorten todellisuudesta. Elämästä, joka tuntuu olevan irrallaan toivotusta todellisuudesta, koska esimerkiksi työllistyminen tai omilleen muuttaminen voi osoittautua jopa mahdottomaksi.
Työpajassa puhunut Reetta Mietola kertoi lohduttomasta ajatuksesta vammaisista nuorista ”tulevaisuudettomina nuorina”, siis sellaisina, joille he itse tai ihmiset heidän ympärillään eivät voi kuvitella tulevaisuutta. Olemassaolo yhteiskunnassa, jonka ajasta tuntee aina olevansa irrallaan, siis out of time, on raadollinen. Sellainen, jonka muutoksen eteen on työskenneltävä.
Tanssia mahdollisuuksien kanssa
Ajatus yhteisestä ajasta ei luonut vain eriyttäviä tai lannistavia ajatuksia. Se synnytti keskustelua ja pohdintoja kuulemisesta ja luottamuksen tiloista. Usein puhumme ministeriössäkin siitä, ettei nuoria tuosta vain ole kuultavina aina, kun tutkijoiden tai päättäjien tekisi mieli kysyä jotain. Mutta ehkä vähemmän puhutaan siitä, miten ja millaisin keinoin nuorten totuuksia kuullaan. Miten kuunnellaan, ja miten annetaan tilaa olla hiljaa. Miten autetaan ymmärtämään omat mahdollisuudet.
Nuorisotutkimuspäivillä puhuttiin useaankin otteeseen nuorilähtöisyydestä, siis nuorten tunnistamisesta ja tunnustamisesta tiedon tuottajiksi, ei vain sen kohteiksi. Tämä kuitenkin edellyttää tilaa esimerkiksi ihmettelylle, kysymiselle ja väärässä olemiselle. Uutta ja oivaltavaa lienee helpointa saada aikaan, kun sitä ei erikseen pyydetä.
Siksi jäin itse päivien jälkeen kiinni ajatukseen, jota Lauri Jäntti kuvaili “tanssiksi mahdollisuuksien kanssa”. Nuoruuden ainakin toivoisi olevan loputtomien mahdollisuuksien aikaa, vaikkeivat mahdollisuudet jakaudukaan tasaisesti.
Mutta itse kullekin on hyvä antaa tilaisuus tanssia omien mahdollisuuksiensa kanssa. Ehkä jopa laittaa musiikkia taustalle soimaan. Eikä ajatella, että tämä ei nyt mene sitä toivottua rytmiä eteenpäin.
Ja tiloissa, joissa uskaltaa tanssia, uskaltaa varmasti myös ideoida, pohtia ja toivoa.
Ja ehkä me muut voimme tarkkailla sitä, mitä luottavaiset nuoret kertovat.
Riikka Kivinen
Kirjoittaja on yhteiskuntapolitiikan maisteriopiskelija, ja toimii valtion nuorisoneuvoston korkeakouluharjoittelijana syksyllä 2025.
Nuorisotutkimusseura järjesti Nuorisotutkimuspäivät 13.-14.11.2025 Tampereen yliopistolla.
Lue lisää:
Katsui, H., Mietola, R., Laitinen, M., Honkasilta, J., & Ritvaniemi, A. (2023). Epävarmuutta ja vaihtelevaa osallisuutta: Selvitys ihmisoikeuksien toteutumisesta vammaisten henkilöiden arjessa . Vammaisten henkilöiden oikeuksien neuvottelukunta.
Koskinen, P., Kauppila, A., & Mietola, R. (2024). Spiral of progress: Disability activists’ perception of the societal and political position of disabled people in Finland. Teoksessa H. Katsui, & M. T. Laitinen (toim.), Disability, Happiness and the Welfare State: Finland and the Nordic Model. Interdisciplinary Disability Studies. Routledge. 200-214. https://doi.org/10.4324/9781032685519-11