Esitin heinäkuussa 2014 Japanissa pidetyssä ISA:n (International Sociological Association) kongressissa tutkimuspaperini Risk and Crime -työryhmässä. Puheenvuoro perustui vuonna 2013 Youth Justice -lehdessä julkaistuun artikkeliini Securitizing Childhood. Childhood and Youth in Finnish Crime Prevention Programmes. Artikkeli puolestaan perustuu jo vuonna 2008 julkaistun suomenkielisen Riskillä merkityt -monografian yhteydessä tekemääni tutkimustyöhön, josta olen vuosien mittaan irrottanut pieniä palasia kansainvälisten tutkijayhteisöjen käyttöön.
Tarkastelin esityksessäni 2000-luvun alkupuolella kunnissa virinnyttä rikoksentorjunta- ja turvallisuusaktiivisuutta sekä erityisesti niitä lapsuus- ja nuoruuskäsityksiä, joita ohjelmista lukijalle välittyy. Kunnallisten turvallisuusohjelmien taustalla puolestaan oli 1990-luvun lopulla kirjoitettu kansallinen turvallisuusohjelma Turvallisuustalkoot, joka loi standardeja kunnissa laadittaville ohjelmille. Tässä laman jälkeisessä yhteiskuntapoliittisessa tyhjiössä omaksuttiin kansainvälisistä keskusteluista Suomeen uudenlaisia vaikutteita, joilla oli merkittäviä vaikutuksia lasten ja nuorten hallinnan tapoihin laajemminkin.
Kansallinen turvallisuusohjelma toi ja paikalliset turvallisuusohjelmat levittivät Suomeen tavan ajatella lapsia ja nuoria ”riskeinä”, joiden kasvussa ”hyödyllisiksi palkansaajiksi” on monenlaisia uhkatekijöitä. Lapset esitettiin kansallistason ohjelmaa myöten potentiaalisena rikollisena alaluokkana, joka jäädessään yhteiskunnan ulkopuolelle saattaa pahimmillaan muodostua yhteiskuntajärjestyksen murtumisen uhkatekijäksi. Turvallisuusohjelmat nivoutuivat ajassaan mm. elimelliseksi osaksi paikallisia Koko kylä kasvattaa -hankkeita. Hankkeissa yhteisesti pyrittiin laajentamaan sukupolvien välistä kuilua sekä rakennettiin aikuisten yhteisrintamaa lapsia ja nuoria vastaan. Yleinen pyrkimys läpi maan laajamittaisesti kirjoitetuissa ohjelmissa oli lapsiin ja nuoriin kohdistuvan kontrollin tehostaminen aina hienovaraisesta itsesäätelyyn ehdollistamisesta repressiiviseen poliisitoimintaan.
Kansainvälisten foorumien näkökulmasta Suomessa tapahtuneessa muutoksessa ei sinänsä ole ollut mitään uutta, koska maahamme 1990-luvun loppupuolelta lähtien virranneet vaikutteet olivat peräisin uusliberaalin talous- ja finanssipolitiikan emämaista Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta. Sen sijaan kuulijoille saattoi olla uutta se, että väite Suomesta pohjoismaista humaania ja rationaalista kriminaali- ja kontrollipolitiikkaa toteuttavana mallimaana ei enää ole yksinkertainen ja puhdasrajainen. Rikos-, tuomioistuin-, vanki- sekä lastensuojelutilastot tai perinteisemmät kriminologiset tutkimusorientaatiot ovat heikosti kyenneet tavoittamaan uudentyyppistä hallinnantapaa. Silti tunnettua on, että anglosaksisperäiset riskienhallinnan (risk management, risk governance), varhaisen puuttumisen (early intervention) ja nollatoleranssin (zero tolerance) tekniikat ovat ehtineet jo vakiinnuttaa paikkansa suomalaisenkin lapsi- ja nuorisoväestön hallinnan tapojen joukossa.
Timo Harrikari, sosiaalityön professori, Helsingin yliopisto