Suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten suhdetta uskontoon ja erityisesti kansankirkkoihinsa on usein kutsuttu ilmauksella ”belonging without believing” – kuulumista ilman uskomista ja vielä kuvaavammin”believing in belonging” – uskomista kuulumiseen. Ilmauksella on korostettu pohjoismaalaisten erityistä suhdetta luterilaiseen kirkkoon ja haluttu erottautua alun perin brittien uskonnollisuutta kuvaavasta ilmauksesta ”believing without belonging” – uskoa kuulumatta. Pohjoismaissa kirkko on koettu tärkeäksi osaksi elämää ja siihen on haluttu kuulua, vaikkei sen toimintaan aktiivisesti osallistuttaisikaan tai erityisesti uskottaisi sen opetuksiin. Koti, uskonto, isänmaa -ajattelun on koettu juurtuneen syvälle. Nuoren ikäpolven, erityisesti Y-sukupolven kohdalla ilmaus ”believing in belonging” ei kuitenkaan näytä enää pätevän. Y-sukupolvella tarkoitetaan 1980-luvun ja 1990-luvun alkupuolella syntyneitä, eli heitä, jotka tänä päivänä ovat nuoria aikuisia.
Vanhempi ikäluokka näkee kirkkoon kuulumisen edelleen tyypillisesti keskeisenä osana suomalaista identiteettiä. Sen sijaan nuoret ikäpolvet ovat aktiivisesti haastamassa perinteiset uskonnolliset muodot eivätkä näe kirkkoon kuulumista itsestään selvänä osana omaa tai kansallista identiteettiään. Nuorille aikuisille jäsenyydessä on yhä enenevästi kyse henkilökohtaisesta valinnasta. He eivät halua näyttäytyä tapauskonnollisina, vaan seurata ”omaa todellista itseä”. Tämän myötä he myös eroavat kirkosta aiempia ikäpolvia herkemmin. Vuoden 2003 uuden uskonnonvapauslain voimaan tulon jälkeen nuorten aikuisten ikäluokasta peräti joka neljäs on eronnut kirkosta täysi-ikäistymistä seuraavien 10 vuoden aikana. Koko väestön keskuudessa kokonaisuudessaan vuodesta 2003 vuoteen 2013 kirkon jäsenten osuus on pudonnut 85 prosentista 75 prosenttiin.
Henkilökohtainen valinta ei kuitenkaan yksiselitteisesti tarkoita kirkosta eroamista, vaan yhtälailla selkeää ja aktiivista päätöstä pysyä ja olla kirkon jäsen. Sellaisten nuorten aikuisten osuus, jotka eivät ole lainkaan pohtineet suhdettaan jäsenyyteen, on vähentynyt. Kokonaisuudessaan suomalaisen Y-sukupolven suhdetta kirkkoon ja kirkon jäsenyyteen kuvastaa siirtyminen aiempia sukupolvia minä-lähtöisempään argumentaatioon: yksilö tarkastelee jäsenyyden mielekkyyttä oman ajattelumaailmansa ja omien arvojen näkökulmasta. Jos kirkon ei nähdä olevan linjassa omien arvojen ja asenteiden kanssa, kynnys erota kirkosta on alhainen. Yhteisölliset syyt eivät useinkaan riitä perusteeksi, vaan henkilökohtaiset suhteet ja henkilökohtaisella tasolla koettu merkityksellisyys sitovat jäsenyyteen.
Nuorten aikuisten suuri kirkosta eronneiden määrä maassa, jossa luterilaisen kirkon rippikouluun osallistuminen on suositumpaa kuin missään muualla (noin 86 % nuorista osallistuu) hämmentää usein kansainvälisessä keskustelussa. Tämä herättää monet kysymään, mitä rippikoulussa tehtiin väärin? Vuonna 2001 rippikoulun aloittaneita tamperelaisnuoria tarkasteleva laaja pitkittäistutkimus osoittaa kirkosta eronneiden rippikoulukokemukselle olevan luonteenomaista, että rippikoulussa kyllä oli ihan kivaa, mutta syvällisemmällä ja henkilökohtaisesti merkityksellisemmällä tasolla vaikutukset jäivät vähäisiksi. Kirkosta myöhemmin eronneille on myös tyypillistä jo rippikoulun alussa muita kriittisempi suhde kirkkoon ja uskonnollisuuteen. Myös kodin uskonnollinen tausta on usein väljä.
Vaikeus tavoittaa nuorta ikäluokkaa luonnehtii tänä päivänä useita kirkkoja. Ongelma näkyy erityisen isona monissa perinteisissä ns. kansankirkoissa kuten Pohjoismaiden ja Saksan luterilaisissa kirkoissa. Vastaavaa erityisesti nuoriin keskittyvää kirkosta eroamisilmiötä ei kuitenkaan ole (vielä?) ollut muissa maissa. Vaikka kirkosta eroaminen on ollut voimakasta Suomen lisäksi erityisesti Ruotsissa, kirkosta eroajat ovat olleet tasaisemmin eri-ikäisiä.
Mutta uskonnollistuvatko ja erityisesti kirkollistuvatko nuoret vanhetessaan? Nuoren ikäpolven vanhempia ikäpolvia heikompi suhde kirkkoon ja perinteisessä mielessä vähäisempi uskonnollisuus ei ole uusi ilmiö. Useat tutkimukset osoittavat nuoren ikäpolven olevan ennen kaikkea läntisessä maailmassa vähemmän uskonnollisia kuin vanhemmat ikäpolvet. Vastaavat erot ovat olleet havaittavissa siitä lähtien kuin sosiologista tutkimusta uskonnollisuudesta on tehty. Nuoren ikäluokan pitkään jatkunut vähäisempi ja vanhempien aktiivisempi uskonnollisuus altistaa sortumaan ikäerheeseen ja toteamuksiin siitä, että kyllä nuori Y-sukupolvikin muuttuu uskonnollisemmaksi vanhetessaan. Ikäerheellä viitataan päättelyyn, jossa eri ikäryhmien välisen eron ajatellaan johtuvan siitä, että eri-ikäiset ovat erilaisia ja iän myötä tilanne muuttuisi, vaikka tosiasiassa ominaisuus olisi pysyvä ja johtuukin sukupolvien välisestä erilaisuudesta.
Uskonnollisuudessa ja erityisesti kirkollisuudessa nyt havaittavat erot nuorten ja vanhempien ikäpolvien välillä eivät johdu vain ikätekijöistä, vaan kyseessä on myös selkeä sukupolvimuutos: tämän päivän nuoret ihmiset ovat myös vähemmän uskonnollisia kuin nuoret ihmiset olivat aiemmin ja erityisesti heidän suhteensa kirkon jäsenyyteen on olennaisesti muuttunut. Muuttuneilla sosiaalisilla verkostoilla ja erityisesti sosiaalisella medialla on tässä keskeinen rooli.
Kati Niemelä, uskonnonpedagogiikan dosentti, Helsingin yliopisto